Jo ensimmäistä kertaa käydessäni Kilpisjärvellä lähes 20-vuotta sitten, kiinnitin huomioni järven takana näkyvään erikoisen muotoiseen tunturiin. Päätin jo silloin, että jonain päivänä nousen tuon vaarallisen ja mystisen näköisen tunturin huipulle.Tänä vuonna, täytettyäni 50-vuotta, tuo haave tuli mahdolliseksi toteuttaa. Avopuolisolleni Jonnalle, retki oli hänen ensimmäinen lapinvaelluksensa ja varmasti unohtumaton ja ikimuistoinen seikkailu. (Harry Jussila)

Lisää kuvia Suomen suurimmassa  lappifacebook-ryhmässä: Lappi sanoin ja kuvin

Tämä meidän kulkema reitti ei varmasti ole ainoa mahdollisuus päästä Barrakselle, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se on kohtalaisen helppo tapa päästä tuon upean vuoren huipulle vaeltamalla Suomesta. Reitti on pääosiltaan merkittyä polkua, paitsi viimeiset kilometrit, kun oikaisimme suoraan Barraksen alarinteelle joen varteen.


Vaellus suoritettiin viidessä päivässä 10.-14.9.2017. Reitti: Mallan luonnonpuiston parkkipaikka-Barrastunturi (Norja)- Mallan luonnonpuiston parkkipaikka. Vaelluksen pituus 72km, (Garmin E-Trex 20 GPS:n:n mukaan).

Matkaselostus:
1. päivä 10.9.2017.
(Klikkaa kuvat suuremmiksi).

Yövyttyämme legendaarisessa Kilpishotellissa ja nautittuamme mannermaisen aamupalan, olikin jo aika siirtyä itse asiaan. Kuvassa Lappi sanoin ja kuvin-ryhmän iloinen ylläpitäjä, Jonna, valmiina suureen seikkailuun Mallan luonnonpuiston parkkipaikalla. Kello on 10.11.

Heti jätettyämme parkkipaikan taaksemme pääsimme erämaan tunnelmaan Kilpisjärven ja Siilasjärven välisen joen ylittävällä sillalla. Mieliala oli todella korkealla, koko vaellus edessä ja Barras odottaa siellä jossain...

Vaikka sää oli pilvinen, niin lapin ruska näyttäytyi meille kaikessa kauneudessaan. Polku lapin erämaahan Mallan kyljessä. Kukapa ei tässä haluaisi kulkea

Siviilisaatio ja järjestäytynyt yhteiskunta alkaa todella jäämään taakse. Jonna kuvaa Mallan alarinteellä Siilasjärven maisemia täyspakkaus selässään. Norjaan kulkeva maantie näkyy viimeisen kerran.

Tämä iso jääkauden paikalleen jättämä kivi on jokaisen Mallan luonnonpuistossa liikkuneen tiedossa. Pitihän tämäkin taas kuvata...

Pitkä nousu pitkin ison Mallatunturin kuvetta laittaa aika-ajoin nöyrtymään...Jos se on rankkaa kokeneemmallekin, niin on se sitä epäilemättä myös ensimmäistä vaellustaan aloittelevalle. Rinkka todella painaa.

Klo 11.53. Tunturin alemmalle tasolle päästyämme aukeaa syksyinen näkymä Kilpisjärven perukoille. Ei näille paikoille jokapäivä pääse. Tästä on hyvä jatkaa, koska nyt alkaa tasainen lasku alemmas.

Iso-Malla nousee oikealla ja kivikkoa riittää. Täällä tuntee todella jo erämaan rauhan. Vain tuulen humina kuuluu karussa maisemassa.

Laskeuduttuamme jonkin aikaa alemmas, alkaa kuulua tuttua kohinaa. Alamme lähestymään kuuluisaa Kitsiputousta.

Vuodenajasta johtuen Mallan kyyneleet eivät olleet kovin runsaat. Päätimmekin, että paluumatkalla kiipeämme tunturia ylemmäksi kuvaamaan kosken kuohuja lähempää ja eri kulmasta.

Jonna täytti juomapullot maailman parhaimmalla vedellä. Paikalla pidettiin myös hieman normaalia pidempi tauko energiapatukoita ja kuivalihaa syöden.

Jonna intoutui kuvaamaan paikkaa oikein urakalla. Toivottavasti ei muistikortti täyttynyt heti alussa.

Tämäkin paikka lienee useimmille lapinkävijöille tuttu. Polku poroaidan vierustaa johtaa kolmen valtion rajapyykille. Reitti on vaihtelevaa, mutta pääosin suhteellisen helppokulkuista tyypillistä lapin luontoa.

Klo 14.41 saavuimme kolmen valtion rajapyykin alueelle, jossa pidimme tauon. Kyseinen karttapiste näkyy kuvan keskellä järven rannassa. Sää tihkusatainen ja tuulikin kävi kylmästi. Onneksi oikeat ja kunnolliset varusteet tekivät kuitenkin vaelluksesta miellyttävää. Tästä matka jatkuu ulkomaille, Norjaan.

Goldajärven rantamailla oli upeat syksyn värit, joita ei yksinkertaisesti voinut olla kuvaamatta. Todellista erämaan rauhaa.

Noin kello 16 aikoihin saavuimme norjalaiseen autiotupaan, Goldahyttaan, jossa pidimme tauon. Sisällä tuvassa oli useita suomalaisia vaeltajia, jotka olivat jo aiemmin saapuneet paikalle. Kun lähdimme jatkamaan, satoi vettä, kuten asiaan kuuluu...

Tässä saavumme Goldajärven päässä olevalle "sillalle". Kyllähän siitäkin yli pääsi ja tämä oli vielä hyvä siltä norjalaisittain...

Ja kello 17.10 päätimme, että nyt saa tältä päivältä riittää, joten etsimme rauhaisan leiripaikan Goldajärven päädyssä olevasta kitukasvuisesta koivikosta. Telttamme on ultrakevyt Hilleberg Anjan 2, painoa alle kaksi kiloa ja se on helppo ja nopea pystyttää vaikeissakin olosuhteissa. Nyt olosuhteet olivat hyvät ja vaellusta tälle päivälle kertyi mukavat 17,41km ja aikaa tähän kului noin 7 tuntia.

Ja uskokaa tai älkää, mutta suomalainen ruisleipä aidolla voilla, maksamakkaralla, metvurstilla ja juustolla todella maistui. Pääruokana oli jotain kylmäsavuporokeittoa. Ja mikä onkaan hienompaa kuin upean vaelluspäivän päätteeksi päästä lämpimään makuupussiin ja odottaa, kun yö laskeutuu tunturiin..?

Toinen päivä 11.9.2017.

Aamulla herätys klo 7.00. Yöllä oli satanut vettä ja Jonna kertoi "jonkun" tönäisseen häntä yöllä teltan ulkopuolelta, jotain askeliakin oli kuulunut. Oliko kyseessä ollut susi, karhu vai poro vai jotain muuta kauheaa?.. tähän kysymykseen emme saaneet ikinä vastausta. Mutta ei mitään..uusi vaelluspäivä edessä ja Jonna tapansa mukaan hyvällä mielellä, kuten kuvakin osoittaa.

Klo 9.00 leiri purettu ja matka jatkuu yhä syvemmälle Norjan lappiin.

Gåldahaugenin syrjää noustessa taakse jäi upeat näkymät. Hieman se aurinkokin yritti kurkistaa pilven raosta. Uskomattoman hienoa maisemaa vaeltaa...

Klo 10.00. Jos edellinen norjalaissilta oli mielenkiintoinen, niin tässä ovat olleet sillanrakentajat jo tosissaan..;)  Liukkaita lautoja kivien päällä, kaiteesta ei tietoakaan.. Tietysti vanhaan hyvään aikaan, ei ollut edes tällaista tekelettä... Ei muutakuin yli..

Skjaerdalenin erämaassa. Barrastunturi on kietoutunut sumuun. Sää kuitenkin hyvä.

Karu, mutta kaunis luonto on läsnä kaikkialla. Nousua, laskua kanjoneihin..jokien ylityksiä. Upeaa paikkaa...

Tunnelma on hieno, kun aurinko tulee edes hieman näkyviin..

Tauko paikalla. Taskusta kaivetaan energiapatukoita ja geeliä. Taas jaksaa...

Muita vaeltajia emme ole juurikaan nähneet, lukuunottamatta yhtä suomalaispariskuntaa koirineen. Erämaan rauha on rikkumaton ja sitähän täältä ollaankin tultu hakemaan.

Vettä kuluu säästä huolimatta paljon, mutta onneksi pullontäyttöpaikkoja on runsaasti tarjolla. Mikä voisi olla parempi janonsammuttaja kuin kristallinkirkas tunturipuron vesi? Vastaus: Ei mikään.

Sään vaihtelu luo myös tunnelmaa. Mikä täällä on vaeltaa?

Barras tulee näkyviin pilviverhon alta kello 13.43.

Zoomaan kohdetta lähemmäksi. Sydän lyö pari kertaa tyhjää..tuonneko lumihuipulle pitäisi huomenna kiivetä? Nyt tajuaa ensikerran, mihin on ryhtynyt..hurjaa touhua...

Jonna mietteissään katsellen kaukaisuuteen, keskellä ei mitään...

Näkyvyys on hyvä, joten suuntaamme suoraan kohti vuorta omia polkujamme. Kivikkoa riittää, kuten kuvasta näkyy. Mieli on korkealla, tavoite siintää suoraan edessämme, vaellus etenee muutenkin ongelmitta. Varusteet ja välineet toimivat.


YouTube-linkki:
Gahppojohkan ylitystä.

.

Siinä se Barras nyt on muutaman kilometrin päässä. Askel alkaa nyt kuitenkin painaa ja telttapaikka on löydettävä...

Kiveä, kalliota ja tuntureita..niistä lappi on tehty.

Jonna etsii telttapaikkaa...

Vaelluksemme pääkohde ilta-auringossa. Barras tai Paras, miten nyt sitä sitten kutsutaankin...On se vaan upea tunturi, sanotaan mitä sanotaan.

Kello 16.00 löysimme hyvän leiripaikan Barrakselta laskevan joen mutkasta. Tänään vaellettu 14,23km.

Ja eihän lapinvaellus olisi mitään ilman poronsarvea. Tämä matkamuisto löytyi ihan telttapaikaltamme täydentäen näin tämän hienon päivämme.

Päivällinen sisälsi perunamuusia ja lihapullia, valmisateriana. Ei osteta toista kertaa. Onneksi oli paljon muutakin, että jaksaa huomiseen. Ja näin yö laskeutui jälleen tunturiin, Barraksen alarinteille...


Kolmas päivä. 12.9.2017.

Aikainen aamu klo 7.12. Mystinen Barras pilvien seassa odottaa valloittajiaan.

Klo 8.51 laskeutuu sumu hyvin nopeasti ja yllättäen perusleiriin. Koska säätä emme voi valita, niin oli lähdettävä tekemään, mitä varten tänne olimme tulleet. Varusteina huipulle nousuun otimme selkäämme kevyet päiväreput, joihin pakkasimme lämmintä vaatetta, proteiinipatukoita, proteiinigeeliä, kuivalihaa ja suklaata. Tällaisissa tilanteissa on aina oltava myös tiettyjä "henkiinjäämisvarusteita" mukana: Ensiapulaukku, tehokas led-valaisin, GPS, kemiallisia kädenlämmittimiä, tulentekovälineet, kartta ja kompassi.

Perusleiriltä lähdettäessä on pari ensimmäistä kilometriä kohtuullisen helppokulkuista maastoa...

..josta valokuvaaja löytää helposti mukavia ja kauniita kohteita, jotka sopivat hienosti maisemaan...

Pikkuhiljaa nousu alkaa jyrkentyä. Meillä ei ole mitään kiirettä ja taukoja pidetään usein. Sää on jälleen hieman selkiintymään päin...

Noin tuhannessa metrissä maisemat alkavat jo näyttää joltain, mutta samalla pilvien alapinta lähestyy meitä uhkaavasti metri metriltä...

Noin tunnin kiivettyämme alamme todella pääsemään "pilveen" ja näkyvyys huononee kokoajan. Eteenpäin täytyy silti jatkaa. Mitään polkua tai muuta vastaavaa ei ole näkyvissä missään.

Klo 10.22. Sumu on nielaissut meidät kokonaan ja emme saa mistään otettua suuntaa. Käsitämme, että olemme menneet liian pitkälle, siis olemme joutuneet Barrastunturin jyrkkään etelärinteeseen muodostuneeseen "loveen", josta kallio nousee lopussa lähes pystysuoraan ylöspäin satoja metrejä.

Näkyvyys on käytännöllisesti katsoen nolla. GPS näyttää tunturin huipulle paria sataa metriä linnuntietä, mutta ei tietenkään ota huomioon nousun vaatimaa matkaa.

Nyt alkaa olla todella "tilanne päällä" ja vaikka meidät kummatkin tunnetaan kovasti huumoria ymmärtävinä ihmisinä, niin on todettava, että tässä paikassa tuli hymyiltyä hiukka väkinäisesti...

Nyt on selvää, että täältä on päästävä pois. Otamme vaistomaisesti suuntaa oikealle, josta suunnasta ainakin kartan mukaan pitäisi löytää ylöspäin johtava kannas. Nousu on todella jyrkkää, vaelluskengät lipsuvat liukkailla ja osaksi jäätyneillä kivillä, suorin jaloin on turha yrittääkään, nelinkontin on ainoa keino selviytyä eteenpäin. Tilanne on hurja ja pakko myöntää, että hyvin "epämiellyttävä" ja kaiken peittävä sumu ei ainakaan helpota tuntemuksiamme. Eksyminen täydellisessä sumussa vieraalle tunturille 1200m:n korkeudessa ei ole sitä, mitä ensisijaisesti haemme.

Koska olemme päättäneet, että ylös mennään, niin takaisin kääntyminen ei tule kysymykseen. Pääsemme siirtymään loppumattomassa kivikossa enemmän oikealle ja Jonna havaitsee kivistä tehtyjä pieniä tornejä sumun keskellä ja päättelee niiden olevan reittiopasteita huipulle. Lähdemme seuraamaan niitä...

Kiveltä kivelle..metri metriltä..minuutti minuutiltä, olemme lähempänä päämääräämme...

Lunta ja jäätä. Armoton tuuli. Sumu. Näkyvyys 15m. Tunturin rinne näyttää loppuvan..sydän takoo...olemmeko huipulla?

Todellakin..olemme huipulla. GPS:n mukaan 80m nollapisteelle ja suuntaamme sinne jäätävän tuulen piiskatessa kasvojamme...

Tässä YouTube-linkki viimeisille metreille: Viimeiset 80m nollapisteelle.

Kello 11.17 saavutimme päämäärämme: Barrastunturin huipun (1419m) noin kahden ja puolen tunnin kiipeämisen jälkeen. Voittajan on helppo hymyillä. ja vieraskirja kaivetaan esiin...

"Per aspera ad astra".

Kaiken jälkeen on hieno kirjoittaa nimet kirjaan. Oli myös hauska todeta, että valtaosaltaan täällä kävijät ovat suomalaisia, vaikkei se niin kovin suuri yllätys ollutkaan. Suomalaiset ovat todellisia erämaan vaeltajia ja vuorten valloittajia, kyllä asia vain näin on...

Yhteiskuvakin saatiin, kun kameraa oikein kivien päälle asettelee. Maisemat vain täältä ylhäältä jäivät nyt näkemättä... pitäisiköhän vielä joskus palata...?

Laskeuduttuamme hieman alemmas alkoi jotain viimein näkymään...

Yhtäkkiä huikeat näkymät alas laaksoon tulivat eteemme...

Nyt päästiin kuvaamaan...

...oikeita maisemia...

Alaspäin on kuitenkin mentävä...

Ei voi muuta kuin ihailla. Olet Barraksen rinteellä..kaukana kaikesta..

Kun pääsimme pilvien alapuolelle, näimme edellämainitun"loven" vuoressa, jonka reunamilla seikkailimme kiivetessämme sumussa ylöspäin. Nyt tietää paremmin, mistä kohtaa vuorelle kannattaa kiivetä ja jos mahdollista, niin odottaa sumun hälvenemistä...

Tässä vielä yksi kuva paikasta, minne ei kannata joutua. Nim. kokemusta on.

Alas turvalliseen laaksoon käypi tie Jonnalla...

Tunturilta virtaa joki alas ja sen rantamilla  tuntee todellisen erämaan tunnelman.

Ja pitihän sinne joen pohjalle päästä. Huikea paikka todella.

YouTube-linkki tähän paikkaan: Barraksen joki.

Kristallin kirkasta ja raikasta vettä. Oli ilo täyttää juomapullot..

Voiko erämaan tunnelmalta enempää vaatia? Virtaavan veden solina upeassa luonnon joessa..taustalla tumma Barras..juuri tämän takia olemme lapinvaeltajia.

Tässä vielä yksi kuva joesta hieman alempaa, lähellä perusleiriämme. Kyllä näihin maisemiin vielä joskus palataan..

YouTube-linkki paluusta perusleiriin, telttapaikalle. Tästä filmistä näkee hyvin sijaintimme suhteessa itse tunturiin. Tätä paikkaa voin suositella. Tunturi lähellä ja vedensaanti turvattu. Tästä edestakainen matka huipulle ja takaisin oli meillä, eksyminen mukaan luettuna 9,33km ja aikaa meni noin 6 tuntia.
Paluu perusleiriin alarinteelle.


Neljäs päivä. 13.9.2017.

Paluumatka on alkanut ja vesistöjen ylityksiä karussa maisemassa riittää...

Kun ei kulje merkittyä polkua, joutuu itse etsimään ylityspaikkaa..

...mutta kyllä se aina jostain löytyy. Vaellussauvat ovat aivan ehdottomat apuvälineet, ilman niitä en voi suositella erämaahan lähtöä.

Pääsemme takaisin merkitylle polulle. Näitä T-merkkejä seuraillen on helppo pysyä kaidalla tiellä täällä Norjassa.

Paluumatkalla paistaa jopa aurinko ja se todella nostaa mielialaa.

Vettä kuluu, mutta on sitä helppo saadakin lisää ja se on todella hyvää.

YouTube-linkki pienen joen ylityksestä: Pienen joen ylitys.

Ja siinä se sitten taas avautuu eteemme: Golddajärvi, jonka toisessa päässä sijaitsee paljon puhuttu kolmen valtion rajapyykki.

Golddajärven päässä pidämme ruokailutauon. Tästä on sitten hyvä jatkaa Suomeen...

Ja näin ulkomaan komennuksemme päättyy. Poroaidan läpi Suomen puolelle.

Viimeisen yön päätämme viettää ihan oikeassa autiotuvassa Kuohkimajärvellä. Vaellusta tälle päivälle 19,98km. Saapuessamme paikalle noin klo 17.00 tuvassa oli yksi vaeltaja, illalla tupa oli täysi. Tämän takia kannattaa aina lapinvaelluksilla olla oma teltta mukana. Aina.

Viides päivä. 14.9.2017.

Aamulla klo 8.51 lähtö kohti Mallan luonnonpuistoa.

Ja upeastihan se Kilpisjärvi taas avautuu eteemme. Lapin ruska on juuri nyt parhaimmillaan, niinkuin se usein on syyskuun toisella viikolla Kilpisjärvellä.

Kitsiputouksilla kiipesimme 25m ylemmäs harjanteen reunalle kuvaamaan. Sieltä avautuivat huikeat näkymät putouksen alkulähteille.

Mallan kyyneleet...

YouTube-linkki Kitsiputouksilta: Mallan kyyneleet.

Nyt on jo tuttua paikkaa. Saanakin näkyy, ilman portaita... vaellus alkaa olla lopussa.

Ja kello 13.33 huikean hieno vaelluksemme päättyy Mallan luonnonpuiston parkkipaikalle. Vaellusta tälle päivälle Kuohkimajärven autiotuvalta 11,36km. Koko vaelluksen pituus 72,31km ja aikaa meni viisi päivää. Tämän voisi ehkä suorittaa kolmessa päivässäkin, mutta jos todella haluaa nauttia maisemista ja tunnelmasta, ilman veren makua suussa, kannattaa tähän tämä viisi päivää varata.

Vaelluksemme jälkeen iltapäivällä katsoimme maisemaa Kilpishotellin yläterassilla. Barras pysyi jälleen piilossaan pilvien keskellä, mutta me tiesimme, että suurikin vuori antautuu, kun tahtoa on riittävästi ja varmaan itse herra Barras, vanha ja vakaa, itsekin sen tunnustaa.

Lopuksi: Meitä vaeltajia on aina yhdistänyt tarve; lähteä, kulkea, seikkailla ja löytää matkoiltaan myös jotain omasta itsestään, uutta, koska meillä on aina opittavaa. Vaeltaessaan erämaassa, kaukana kaikesta on helppo ottaa etäisyyttä arkipäivän asioihin ja asetella, ainakin mielessään, elämänsä rakennuspalikoita kohdilleen ja jos hyvin käy, niin vielä siirtää tunturissa mieleen tulleet ideat käytäntöön. Juuri tämä mahdollisuus hiljaiseen mietiskelyyn, vetää ainakin minua myös osaltaan lapin erämaahan.
Vaeltaessaan tunturissa, ei voi olla ajattelematta, miten onnekkaita olemme saadessamme olla osa tätä upeaa maisemaa, olla osa aikaa..elää.. hetki hetkeltä, metri metriltä. Mutta maailma muuttuu ja meidän tulee huolehtia siitä, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus kokea tämä uskomaton luonto ja sen monimuotoisuus, niinkuin me sen saamme tänään kokea. Suomi on kaunis maa ja eritoten saamme olla ylpeitä siitä, että meillä on omanamme tämä ikiaikaisten tarinoiden ja seikkailujen kehto, Lappi... sanoin ja kuvin.   (3.10.2017 Harry Jussila).

Lappi sanoin ja kuvin Facebook-ryhmä